Parempia vai pahempia päiviä

Joskus työnteko ikävystyttää. Kun on siivonnut vailla lämmitystä koko päivän huoneistoa, joka on kuin eläinlauman jäljiltä, ja onnistuu kehittämään viikon päästäkin paasaavan taudin, on vaikea kuvitella, kuinka tätä voisi pitää hyvänä. Kun on lukenut graffiteja ihmisen ilkeimmästä luonnosta ja maalannut niiden yli kerran toisensa jälkeen, on vaikea osata arvostaa elämää. Kun epäonnistuu ruuanlaitossa vetämässään työpajassa, on vaikea olla syyttämättä itseään.
Mutta todella vaikealta työ tuntuu vasta, kun taluttaa horjuvan teinin aamiaiselle viime yön itsemurhayrityksen jälkeen. Vasta silloin tulee turhautuminen ja kiukku, miksen minä osaa auttaa paremmin? Miten voisin tehdä enemmän? Epäreiluja kysymyksiä nuorelle, joka on tullut vieraalle maalle, mutta pakostakin ne valuvat mieleen, eivätkä suostu lähtemään. Haluan raivota ja itkeä ja kiljua, miten tämä voi tapahtua, miksen minä tee enempää.
Mutta joinain päivinä on erilaista. Menen nuoren mukana virastoon ja hän ryhtyy juttelemaan aina kun näemme. Toinen kertoo hyvin avoimesti menneestään, ei sensuroi, vaikka inä olen vielä vieras. Yksi osaa piirtää, hän tuo taidettaan näytille. Vien erään valintakokeeseen, vaikka sisälle en pääse. Istun koulun aulassa kuuman kaakaon kera ja minua hymyilyttää. Joinain päivinä olen häpeilemättömän onnellinen.
Iloisista hetkistä voisin jatkaa ikuisesti, jollen pelkäisi rikkovani vaitiolovelvollisuutta. Työnkuvani on hyvin laaja aina siivouksesta työpajojen pitämiseen. Asiakkaiden kanssa oleminen hermostuttaa ja innostuttaa, pelkään, ettei englantini riitä. Samasta syystä puhelimiin vastaaminen innostaa minua kaikkein vähiten, kun ei ole apuna edes toisen kasvonilmeitä. Minä kirjaan postin ja raha-asiat, kipitän kauppaan, käyn pankissa, vien nuoria virallisille asioille, availen ovia, kirjoitan sähköposteja, teen toimistohommia, tarkistan huoneita, pidän seuraa... Työnkuvani kattaa kaiken ja syö sen sisäänsä.
Olen turhautunut ja uhmakas, sillä pelkään olevani enemmän taakka kuin etu täällä. Minulle joudutaan vielä selittämään, miten kaikki toimii. Onko minusta oikeasti hyötyä? Ja kuitenkin olen iloinen. Teen täällä enemmän kuin olen koskaan aiemmin edes yrittänyt. Opettelen vielä, mutta tässä on järkeä.

Näkyjä maailmalta

Työt ovat alkaneet hyvin, mutta kerron siitä kenties myöhemmin. Suuri osa huomiosta on nyt keskittynyt muistamaan kaikki ja uskaltamaan, haluan ajatella asioita läpi. Brittiläinen työympäristö on yllättävän rento, mutta jotkin työtehtävät yhtä aikaa raskaita. Suoraan sanoen olen väsynyt. Työn lomassa on täytynyt siis tehdä muutakin, joten ajattelin jakaa muutaman matkakuvani.

 Olen kuullut kerta toisensa jälkeen kuinka pieni kaupunki Newcastle on, mutta tekemistä täällä kyllä riittää.Whitley Bayn hiekkaranta kuuluisine majakoineen on jo käynyt tutuksi. Paikalliset surffaafat tuulisinakin päivinä, mutta minä olen tyytynyt täyttämään kenkäni hiekalla.

 Kirkkoja on joka kulmauksessa rikkomassa tyypillisten tiilitalojen kopioita. Linnojakin tuntuu pilkistävän jokaisessa pikkukylässäkin, en usko koskaan tottuvani siihen. Pidän paikallisesta arkkitehtuurista, jonka rakennukset kasvavat mihin kulmiin haluavat kuin pala kerrallaan.

 Puistot käyvät valtavista labyrinteista. Heaton Parkista löysin kotieläintarhan ja vanhan tuulimyllyn. Koirat juoksevat vapaina ja kävelytiet mutkittelevat auringonpaisteesta hämyisään metsään. Englannissa piti olla aina kylmä, mutta minun on täytynyt ostaa aurinkovoidetta, jotten polttaisi olkapäitäni.

Keskusta on kaunis. Mielikuvituksellisesti nimetty Grey Monument toimittaa kokoontumispaikan virkaa ja ostoskadut luikertelevat joelle asti. Nimettömiä pikkupubeja, siltoja kaiken suojana ja eläviä patsaita kadunvarsilla. Epäystävällisyyttä ei ainakaan kannata pelätä, kirjakaupan myyjä puhui lähemmäs tunnin kanssani kirjoittamisesta ja vapaaehtoistyöstä ja pelasi erän Jengaa. Myös ihania pieniä markkinapaikkoja löytää paikallisten neuvoilla. Vielä on paljon näkemättä, en ole edes ehtinyt käydä tervehtimässä Angel of North -patsasta.

Jos olisin vuosi

En usko selittäneeni vielä oikeastaan millainen minun EVS projektini on. Olen vuoden Newcastlessa töissä Depaul nimiselle järjestölle, joka pyrkii vähentämään ja ehkäisemään kodittomuutta erityisesti nuorten ihmisten parissa. Pääasiallinen tehtäväni on työskennellä 16-25-vuotiaille suunnatussa 14 hengen majoituksessa nuorten tukena ja seurana, tarjota apua ja keksiä aktiviteetteja. Vuoroja on muissakin projekteissa, mutta huomenna pääsen aloittamaan työni oikeassa tehtävässäni.
Olen yhtä aikaa innoissani ja hermostunut. Nuorilla on tusinoittain syitä olla pitämättä minusta, enkä voi olla huolestumatta. Entä jos he pitävät minua tylsänä, eivätkä koskaan halua edes jutella kanssani? Entä jos he pitävät minua niin nuorena, etteivät ota minua tosissaan? Entä jos tämä työ onkin liian rankkaa? Jos tämä onkin vain suuri erehdys, eikä minua ollut tarkoituskaan valita.
Täällä oleminen normalisoitunee kuitenkin vasta töiden alettua. Kaikki kertovat uusille vapaaehtoisille, kuinka rohkeita olemme ja ettei alusta pidä huolia, mutta en tiedä onko tämä todellisuudessa hulluutta. Tuntuu, kuin ihmiset kuvittelisivat minusta liikoja, minulla on tuskin lainkaan työkokemusta tai edes koulutusta.
Olemme kuitenkin saaneet täällä melko kattavan perehdytyksen teoriasta ja protokollasta. Nähtäväksi jää enemmän käytännön asiat, miten työt oikeasti hoituvat. Toivon tältä vuodelta paljon kokemuksia ja tietoa niin työstä, kuin kulttuureista ja ihmisistäkin. Toivon voivani auttaa. Toivon oppivani itsenäisemmäksi, rohkeammaksi, enemmäksi.

Nopea kertomus ikävästä

Suomessa järjestetyssä lähtijävalmennuksessa varoiteltiin paljon kulttuurishokista, mutta sen oireita ei ole vielä näkynyt. Koti-ikävää on vaikea arvioida, sillä en kaipaa maata tai paikkaa, minulla on ikävä ihmisiä. Haluaisin katsoa äitini kanssa elokuvan, jonkin syvällisen ja vaikean. Isoveljelläni on toisinaan tapana kantaa minua yhä reppuselässä, joten nyt tunnen oloni lyhyeksi. Inhoan ajatusta, ettei yksikään ystävistäni halaa minua kuukausiin, kenties ei koko vuotena.

Lähteminen oli vaikeimpia asioita, jonka olen joutunut tekemään. Tunsin syyllisyyttä, tunnen edelleen. Ennen lähtöäni kännykkäni tulvi viestejä, hyvää matkaa, rakas, tule ehjänä takaisin, ja minä tuijotin kengänkärkiäni, sillä miten minä kehtaan lähteä, kun olen niin rakastettu? Miten voin olla niin itsekäs ja ajattelematon, että hylkään kaikki, jotka ovat minua kuunnelleet ja tukeneet? En ole koskaan ollut erityisen suosittu, mutta ystäväni ovat hyvin arvokkaita ja läheisiä. 

Syyllisyys tuntuu edelleen, vaikka kuvat, videot ja internetin ihmemaa välittävät kuulumisia. Palaan Suomeen taas vuoden kuluttua, mutta jokin tuntuu lopulliselta. Pelkään menettäväni jotain. Pelkään, etten täältä voi huolehtia kaikista. Pelkään, että aika syö minusta tunnistamattoman, sellaisen, jota ei enää huolita kotiin.

Mutta lähdin kuitenkin, enkä kadu sitä. Muihin vapaaehtoisiin tutustuu hiljalleen, meillä on ollut ihan hauskaa ja uskon saavani ystäviä. Aurinko on paistanut harvinaisia lämpöpurkauksia, joten olemme syöneet italialaista jäätelöä rannalla ja kävelleet tiilitalojen ja synkkien kirkkojen sokkeloja jutustellen. En kuitenkaan saa kirjoitettua kaipuutani pois. Kiinnyn nopeasti ja pelottavan vahvasti, enkä osaa ilmaista tarpeeksi, miten paljon välitän.

Leijailen

Saavuin viikko sitten Newcastleen. Jaan uuden kotini neljän muun vapaaehtoisen kanssa, jotka sattuvat olemaan Italiasta, Kyprokselta ja kaksi Portugalista. Välimerellisen Euroopan edustajia tuntuu kummastuttavan pohjoismainen kulttuuri suuresti. Pelästyneitä huokauksia on kuulunut, kerrottuani, että me syömme poroja, kuljemme vailla kenkiä, emmekä tunne suoraa vastinetta sanalle please. Kauhunpudistuksia aiheutti varsinkin ilmoitus, ettei avantouinti ole vain myytti. En ole koskaan ennen tuntenut itseäni eksoottiseksi.
Talomme on hyvin brittiläinen, tiilitalon lattiat narisevat, kuin aikoisivat nielaista kävelijän sisäänsä, hanat ovat turvauttavia ja kapeat käytävät mutkittelevat läpi kerrosten. Ensimmäiset päivät sinnittelin ahtaassa vierashuoneessa, mutta nyt olen saanut käyttööni korkean huoneen entisen vapaaehtoisen lähdettyä takaisin kotiin. Täällä on jopa koristetakka, mutta parasta on saada vihdoin purkaa matkalaukut. Kaikki talot näyttävät toisiltaan, eikä katuja ole tunnistaa toisistaan.
Työt ovat olleet toistaiseksi vain paikkoihin, ihmisiin ja asioihin tutustumista. Liikaa nimiä, liikaa reittejä, jotka vain hämmentävät minua, kuin mikään ei olisi todellista, vaan leijailisin jossain omituisessa unessa. Iltaisin tunnen itseni välittömästi väsyneeksi, kenties vain käveltyäni enemmän kuin koskaan. Ensi viikko on vielä esittelyä, jonka jälkeen pääsemme todella aloittamaan työt.
Britit ovat maineensa mukaan kohteliaita, samoin muut vapaaehtoiset, joskus jopa liikaa omaan makuuni. Toisinaan on vain helpompaa avata itse ovi, kuin odottaa että edessä kulkeva herra saa sen kammettua auki ja pyörähdettyä sitten ohitseni auttaakseen. Vaikka mielluummin olen kohteliaassa seurassa, kuin ilkeiden ihmisten parissa, joita en ole vielä kohdannut. Muut vapaaehtoiset ovat kuitenkin lähes kaikki minua vanhempia, mikä tekee toisinaan puheenaiheiden keksimisestä vaikeaa. Mutta uskon senkin helpottavan, kun tutustumme. Ystäviä on kova ikävä, mutta internet auttaa siihenkin.
Omituisimpia ovat arkiset asiat. Metro rämisee ympyrää kaiupungilla, jota kaikki väittävät pieneksi. Vanhoista kirkoista on muutettu kahviloita tai toimistoja. Kaupoissa odottavat itsepalvelukassat. Tuuli ei lakkaa koskaan. Kaikki tuntuu seikkailulta.