keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Halloween hehkutusta

Suomessa Halloween on ollut enimmäkseen oranssinpunertavia tunnelmasävyjä ja muutama kausimaku jogurttihyllyssä, ei paljoa innosta. Sohvannurkkaan on yleensä käperrytty kaveriporukalla kuluttamaan tuntikaupalla kauhuleffoja vailla kunnollisia juonenkäänteitä. Yleensä nämä illat ovat päättyneet naurunpyrähdyksiin ja noutoruokaan ja kaipaan näitä hetkiä häpeilemättä.
Newcastlen Halloween muistutti minua ulkomaalaisten elokuvien värikkäistä bileistä. Taruolennoiksi tälläytyneet kuljeksivat kaduilla toivottamassa ihmisille hyvää pyhäpäivää ja kurpitsalyhtyjen virnistykset valaisivat yötä. Kaupat ovat mässäilleet Halloween värein koristelluilla tuotteilla viikkoja, kaikki täytyy käyttää hyödyksi. Ja minä rakastin tätä kaikkea, klisheisiä muovikoristeita talojen pihoilla, hymyilevää naamiaiskansaa ja sankkaa sumua joka päätti laskeutua täydelliseen aikaan Halloween iltana.
Minä ja muut vapaaehtoiset kokoonnuimme perheillalliselle juhlistamaan Halloweenin lisäksi EVS-vuoden loppua kolmelle meistä. Talosta löytynyt peruukkilaatikko sai jälleen käyttöä ja nautittuamme liikaa spagettia suuntasimme italialaiselle taidekahvilalle, joka toimii myös galleriana. Ulkomaille muutettuaan on helpointa tutustua muihin ulkomaalaisiin maassa, joten kaikesta ajanvietteestä tulee heti kansainvälisempää. Oviaukot oli koristeltu kuin hämähäkin seittiin, seinät peittyivät erikoisiin graffiteihin ja pieni kellarikerros oli muutettu tilaan mahtumattomaksi tanssilattiaksi, jalkoja särki illalla. Halloween tunnelma oli täysin erilainen kuin aiemmin kohtaamani ja minä nautin siitä täysin.
Nyt meitä vapaaehtoisia on tässä projektissa vain kolme jäljellä, talo tuntuu kummallisen tyhjältä. Kaikki vanhoista vapaaehtoisista päättivät kuitenkin jäädä Englantiin, joten heitä tulee varmaan vielä nähtyä. EVS perheeni sijasta voisin nyt puhua portugalilaisesta perheestäni, jossa minä olen ainoa pohjoisen kummajainen.
Tähän kai tiivistyy koko ulkomailla asuminen: kaikki on erilaista, mutta se ei tarkoita ettei se voisi silti olla hyvää. Ikävöin monia asioita, mutta tiedän myös että kaipaisin jo useita juttuja täältä, jos joutuisin nyt lähtemään. Molemmat on hyviä.

maanantai 14. syyskuuta 2015

Meri takapihalla

Viikonloppuväsymys seuraa aamuyöhön kestänyttä Netflix-maratonia ja noutoruokaa siitä lähiravintolasta, jolla on välkkuvät neonvalot ja liian kovaääninen musiikki. Newcastlelainen ystäväni ei ollut uskoa minua, kun kerroin, etten ollut koskaan ennen kokeillut parmoa. Minä kuvittelin hänen huijaavan, kun hän tunnusti, ettei koskaan ollut käynyt katsomassa Angel of North -patsasta. Tämä tietenkin tarkoitti yhteistä taideretkeä.
Pohjoisen enkeli on vaikuttava, mutta luvatun lämpimän syleilyn sijasta se tuntuu hieman uhkaavalta. Kenties, koska sillä ei ole lainkaan kasvonpiirteitä, ei minkäänlaista tunneskaalan kuvausta. Mutta se on kieltämättä vaikuttava, minä yletyn tuskin sen nilkkoihinkaan asti.
Äitini kanssa puolestaan vierailimme Alnwickin linnassa, joka löytyy melko läheltä Newcastlea. Harry Potter -fanina ensimmäisten elokuvien kuvauspaikkojen näkeminen aiheutti huomattavasti innostunutta hihkumista. Lisäksi linnan puutarha on uskomattoman valtavine puutaloineen, kauniine suihkulähteineen ja romanttisine ruusutarhoineen. Suosikkini oli kuitenki Poison Garden, myrkyllisten kasvien kehto.
Kesä alkaa olla ohi, vaikka töissä nuorten puutarhakerhon kasvattamat kukat koittavat yhä sinnitellä. Kaikki puhuvat talvesta kunnioituksella ja pelolla, "talvi on tulossa", olo on hieman kuin Game of Thronesissa. Uskoisin Suomen talveen tottuneen kuitenkin pärjäävän täälläkin.
Keskustaan avautui uusi kissakahvila, Mog on Tyne. Toisen vapaaehtoisen kanssa päätimme kokeilla paikkaa, meidän molempien kissat kun odottavat yhä kotona. Hauskempaa kuin odotin, kissat pyörivät jaloissa ja jahtasivat toisiaan. Kahviloissa istuskelu ylipäätään on lempiajanvietteitäni, vaikka rahat kuluvatkin nopeasti.
 niin Whitley Bayssa, Tynemouthissa kuin Cullercoatsissakin ovat hienon hiekan peittämiä kuin lomamatkojen mainoksista. Välillä on vaikea uskoa, että todella olen täällä. Että asun täällä. Halutessani nähdä meren voin poiketa työpaikalta käytännössä takapihalle ja nähdä maailman kuvastuvan itsestään. Rannat

torstai 10. syyskuuta 2015

Kasvamista ja kulumista

Hiljaiselo on taas jatkunut blogissani, tällä kertaa sillä äitini vietti pari viikkoa luonani Englannissa. Isoveljenikin oli tarkoitus tulla, mutta hän väittää ettei päässyt hammaslääkärin takia. Kuulostaa klassiselta tekosyyltä, en tiedä oliko se sitä. Päivät lensivät töissä ja illat kiersin äitini kanssa kaupunkia. Viimeisellä metrolla kotiin ja suoraan nukkumaan, muuta ei jaksanut ajatellakaan. Kotoa sain tuliaisiksi suomenkielistä kirjallisuutta ja tummaa leipää, jota muut vapaaehtoiset pälyilivät epäluuloisina, aina ei kiitos kun tarjosin maistiaisia. 
Omituisinta oli huomata, että äitini tuntui unohtaneen englannin taitonsa, vaikka aikoinaan asui muutaman kuukauden Skotlannissa. Tarjoilijan tullessa ottamaan tilaistamme ravintolassa kaikkien katseet kääntyivät minuun, voisinko tulkata. Aivan kuin kaikki olisi kulunut pois. Matkustelin aikoinani paljon äitini kanssa, interrailasimme viikkoja kerrallaan ja hän huolehti aina puhumisesta, majoituksesta, ajanvietteistäkin. Roolit ovat vaihtuneet, mutta se tuntuu oikeastaan hyvältä. Minä voin pitää huolta muista. Minä voin auttaa muita.
Hänen lähdettyään olo on ollut omituinen. Huolehdin kodista, ystävistä, perheestä. Mitä jos muutun täällä liikaa, ehkä en sovikaan enää takaisin. Ehkä tämä vuosi repii minua vain enemmän joka suuntaan, en löydä enää paikkaa itselleni. Mutta minulla ei varsinaisesti edes ole ikävä Suomea.
Ainakin itsenäistymisen huomaa jo, kaikki on jo erilaista. Haluan maksaa omat ostokseni, haluan saada hieman omaakin aikaani, haluan pitää huolen itsestäni. Ennen Englantiin lähtöä asuin vuoden koulun asuntolassa, mutta sekin oli vain parin tunnin matkan päässä kotoa, livahdin takaisin kodin lämpöön, kissan karvaamiin peittoihin ja väsyneisiin sanoihin. Nyt ajatus kotona asumisesta uuvuttaa. Ikävöin heitä järjettömästi, mutta olen iloinen omasta tilastani. Ja minulla on syyllinen olo ajatellessani näin, mutta eikö sen kuulukin mennä näin? 

perjantai 31. heinäkuuta 2015

Kirjoittaisin

Kaikki tuntuu vyöryvän ylitseni, aika lainehtii nopeina väreinä, enkä saa sanaakaan paperille. Ideoita löytyy, sanoja, kokemuksia, tarinoitakin. Kieli tuntuu kuitenkin yhä vaikeammalta, unohtelen suomen sanontoja, eivätkä ilmaisut tunnu tutuilta. Äiti soittaa minulle viikoittain skypessä ja minä tuijotan minuuttien mykkyydessä ruutua, sillä olen kadottanut tavan sanoa mitään. Kirjailijan urasta haaveilevalle tämä on erityisen rasittavaa, miksi en osaa enää mitään? Kadotanko vähäisetkin kirjoittajanlahjani täällä? Vai tuovatko kokemukset enemmän ääntä kirjoittamiseen?
Birminghamin on arrival -koulutus kilahteli brittiläisiä pubeja, vieraita nimiä, kirjaston valoja ja rahisevia tussinjälkiä paperilla. Haluaisin kirjoittaa tästä oman postauksensa, sillä se oli suosikkikokemuksiani, vaikka kuuden tunnin bussimatkan aamuyöllä nuokutti päätä. Muutkin Depaulin tarjoamat koulutukset ovat kiinnostavia. Minulla ei ole aiempaa kokemusta nuorisotyöstä, mutta koulutuksissa opetetaan kaikkea ihmissuhteiden rakentamisesta työturvallisuuteen.
Töissä on ollut vähäteltynä vilkasta. 14 hengen asutuksessa on nyt neljä vapaata huonetta, joihin koitetaan löytää asukkaita entisten pysytellessä hyvin hiljaisina. Hiljaiselon syy löytyy aiemmasta riehumisesta, muutama nuorista osoitti uhkaavaa käytöstä siinä määrin, että työtoverini lähettivät minut kesken yhden päivän kotiin. Varmuuden vuoksi, tää ei nyt tunnu hyvältä idealta, hymyjä kun huuto oli hetkeksi lakannut, eikä kukaan enää lyönyt ikkunalaseja. Turvaton olo ei kuitenkaan ole ollut, töissä on aina joku muukin, jolta voin kysyä neuvoa.
Vapaalla olen ehtinyt löytää lempikahvilani Newcastlen keskustassa, kierrellä lukemattomia hyväntekeväisyysputiikkeja ja istua unohtuneita tunteja kirjakauppojen scifi-hyllyjen ääressä, niin valtavat valikoimat! Newcastle Pride oli valtava, en osannut kuvitellakaan sitä meteliä ja kimalletta. EVS perheen kanssa olemme kiertäneet muutaman pubin, ne tuntuvat kotoisilta, mutta suosikkini oli ilta olutfestivaaleilla paikallisessa pubissa, haimme libanonilaista noutoruokaa ja istuimme violetissa ulkona. Victoria tunneli oli vuorossa viime viikonloppuna, vanhan hiilitunnelin käytävät kaikuivat naurettavien kaivoskypäriemme ympärillä ja pimeys oli tavoittamaton.

lauantai 11. heinäkuuta 2015

Pieniä askeleita

Työskentelin tänään toisessa projektissa, kuin yleensä, toisinaan viikonloppuina meillä on vuoroja muissa paikoissa kuin omissa projekteissamme. Teekupillisen tarjonnut nainen sattui olemaan sama, joka piti meille perehdytyksen kyseisestä paikasta ja juteltuamme tovin hän tokaisi muistavansa perehdytyksen, jossa olin kuulemma näyttänyt "aivan kauhistuneelta". Nauroin mukana ja myötäilin, olin varmasti ollut kauhuissani, minun täytyi olla. Uusille ihmisille puhuminen ei muutenkaan ole aina helppoa minulle, eikä asioita helpota, jos en tunne ketään ja kieli tuntuu vieraalta, jotenkin rikkinäiseltä (geordie aksentti on kuin oma kielensä).
Olen ollut täällä noin puolitoista kuukautta, se on lyhyt aika. Mutta tunnen itseni varmemmaksi. Voin jutella muille joutumatta etukäteen pohtimaan mitä oikein sanoisin. Pystyn vitsailemaan työkavereideni kanssa. Yksinkertaiset asiat eivät enää hirvitä, vaikka isommille joukoille puhuminen varmaan vavisuttaisi vieläkin. Mutta huomaan jo muutoksen. En pelkää enää tulla huomatuksi.
On vaikea kuvitella versiota, jossa en olisi lähtenytkään. Jos olisin jäänyt kotiin, olisin näihin aikoihin saamassa vastausta koulutuspaikoista. Monet ystävistäni pääsivät tänä vuonna opiskelemaan ja heidän viestejään on ollut ilo lukea. He kuulostavat onnellisilta. Viesteistä muistuu kuitenkin väistämätön todellisuus: tämä vuosi loppuu joskus. Minun täytyy palata Suomeen, lakata haahuilemasta ja kouluttautua. Olen edelleen hukassa. Se ei vaivaa minua niin paljon täällä, toivon vain ahdistuksen pysyvän aisoihin, kun koittaa aika lähteä täältä. Nyt vaikeaa on ollut vain, kun paras ystäväni vietti syntymäpäiväänsä kuun alussa, eikö minun kuuluisi olla siellä?
Pysyttelen kuitenkin positiivisena, täällä on helppo hukuttaa itsensä tekemiseen. Erilaiset festivaalit, markkinat ja näyttelyt hypähtelevät esille etsimättäkin ja niiden lisäksi töitä riittää. Omassa projektissani tunnen oloni mukavaksi, nuoret juttelevat minulle enemmän. Ensi viikolla koittaa tulokoulutus, odotan muiden vapaaehtoisten tapaamista.

tiistai 30. kesäkuuta 2015

Parempia vai pahempia päiviä

Joskus työnteko ikävystyttää. Kun on siivonnut vailla lämmitystä koko päivän huoneistoa, joka on kuin eläinlauman jäljiltä, ja onnistuu kehittämään viikon päästäkin paasaavan taudin, on vaikea kuvitella, kuinka tätä voisi pitää hyvänä. Kun on lukenut graffiteja ihmisen ilkeimmästä luonnosta ja maalannut niiden yli kerran toisensa jälkeen, on vaikea osata arvostaa elämää. Kun epäonnistuu ruuanlaitossa vetämässään työpajassa, on vaikea olla syyttämättä itseään.
Mutta todella vaikealta työ tuntuu vasta, kun taluttaa horjuvan teinin aamiaiselle viime yön itsemurhayrityksen jälkeen. Vasta silloin tulee turhautuminen ja kiukku, miksen minä osaa auttaa paremmin? Miten voisin tehdä enemmän? Epäreiluja kysymyksiä nuorelle, joka on tullut vieraalle maalle, mutta pakostakin ne valuvat mieleen, eivätkä suostu lähtemään. Haluan raivota ja itkeä ja kiljua, miten tämä voi tapahtua, miksen minä tee enempää.
Mutta joinain päivinä on erilaista. Menen nuoren mukana virastoon ja hän ryhtyy juttelemaan aina kun näemme. Toinen kertoo hyvin avoimesti menneestään, ei sensuroi, vaikka inä olen vielä vieras. Yksi osaa piirtää, hän tuo taidettaan näytille. Vien erään valintakokeeseen, vaikka sisälle en pääse. Istun koulun aulassa kuuman kaakaon kera ja minua hymyilyttää. Joinain päivinä olen häpeilemättömän onnellinen.
Iloisista hetkistä voisin jatkaa ikuisesti, jollen pelkäisi rikkovani vaitiolovelvollisuutta. Työnkuvani on hyvin laaja aina siivouksesta työpajojen pitämiseen. Asiakkaiden kanssa oleminen hermostuttaa ja innostuttaa, pelkään, ettei englantini riitä. Samasta syystä puhelimiin vastaaminen innostaa minua kaikkein vähiten, kun ei ole apuna edes toisen kasvonilmeitä. Minä kirjaan postin ja raha-asiat, kipitän kauppaan, käyn pankissa, vien nuoria virallisille asioille, availen ovia, kirjoitan sähköposteja, teen toimistohommia, tarkistan huoneita, pidän seuraa... Työnkuvani kattaa kaiken ja syö sen sisäänsä.
Olen turhautunut ja uhmakas, sillä pelkään olevani enemmän taakka kuin etu täällä. Minulle joudutaan vielä selittämään, miten kaikki toimii. Onko minusta oikeasti hyötyä? Ja kuitenkin olen iloinen. Teen täällä enemmän kuin olen koskaan aiemmin edes yrittänyt. Opettelen vielä, mutta tässä on järkeä.

perjantai 19. kesäkuuta 2015

Näkyjä maailmalta

Työt ovat alkaneet hyvin, mutta kerron siitä kenties myöhemmin. Suuri osa huomiosta on nyt keskittynyt muistamaan kaikki ja uskaltamaan, haluan ajatella asioita läpi. Brittiläinen työympäristö on yllättävän rento, mutta jotkin työtehtävät yhtä aikaa raskaita. Suoraan sanoen olen väsynyt. Työn lomassa on täytynyt siis tehdä muutakin, joten ajattelin jakaa muutaman matkakuvani.

 Olen kuullut kerta toisensa jälkeen kuinka pieni kaupunki Newcastle on, mutta tekemistä täällä kyllä riittää.Whitley Bayn hiekkaranta kuuluisine majakoineen on jo käynyt tutuksi. Paikalliset surffaafat tuulisinakin päivinä, mutta minä olen tyytynyt täyttämään kenkäni hiekalla.
 Kirkkoja on joka kulmauksessa rikkomassa tyypillisten tiilitalojen kopioita. Linnojakin tuntuu pilkistävän jokaisessa pikkukylässäkin, en usko koskaan tottuvani siihen. Pidän paikallisesta arkkitehtuurista, jonka rakennukset kasvavat mihin kulmiin haluavat kuin pala kerrallaan.
 Puistot käyvät valtavista labyrinteista. Heaton Parkista löysin kotieläintarhan ja vanhan tuulimyllyn. Koirat juoksevat vapaina ja kävelytiet mutkittelevat auringonpaisteesta hämyisään metsään. Englannissa piti olla aina kylmä, mutta minun on täytynyt ostaa aurinkovoidetta, jotten polttaisi olkapäitäni.
Keskusta on kaunis. Mielikuvituksellisesti nimetty Grey Monument toimittaa kokoontumispaikan virkaa ja ostoskadut luikertelevat joelle asti. Nimettömiä pikkupubeja, siltoja kaiken suojana ja eläviä patsaita kadunvarsilla. Epäystävällisyyttä ei ainakaan kannata pelätä, kirjakaupan myyjä puhui lähemmäs tunnin kanssani kirjoittamisesta ja vapaaehtoistyöstä ja pelasi erän Jengaa. Myös ihania pieniä markkinapaikkoja löytää paikallisten neuvoilla. Vielä on paljon näkemättä, en ole edes ehtinyt käydä tervehtimässä Angel of North -patsasta.

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Jos olisin vuosi

En usko selittäneeni vielä oikeastaan millainen minun EVS projektini on. Olen vuoden Newcastlessa töissä Depaul nimiselle järjestölle, joka pyrkii vähentämään ja ehkäisemään kodittomuutta erityisesti nuorten ihmisten parissa. Pääasiallinen tehtäväni on työskennellä 16-25-vuotiaille suunnatussa 14 hengen majoituksessa nuorten tukena ja seurana, tarjota apua ja keksiä aktiviteetteja. Vuoroja on muissakin projekteissa, mutta huomenna pääsen aloittamaan työni oikeassa tehtävässäni.
Olen yhtä aikaa innoissani ja hermostunut. Nuorilla on tusinoittain syitä olla pitämättä minusta, enkä voi olla huolestumatta. Entä jos he pitävät minua tylsänä, eivätkä koskaan halua edes jutella kanssani? Entä jos he pitävät minua niin nuorena, etteivät ota minua tosissaan? Entä jos tämä työ onkin liian rankkaa? Jos tämä onkin vain suuri erehdys, eikä minua ollut tarkoituskaan valita.
Täällä oleminen normalisoitunee kuitenkin vasta töiden alettua. Kaikki kertovat uusille vapaaehtoisille, kuinka rohkeita olemme ja ettei alusta pidä huolia, mutta en tiedä onko tämä todellisuudessa hulluutta. Tuntuu, kuin ihmiset kuvittelisivat minusta liikoja, minulla on tuskin lainkaan työkokemusta tai edes koulutusta.
Olemme kuitenkin saaneet täällä melko kattavan perehdytyksen teoriasta ja protokollasta. Nähtäväksi jää enemmän käytännön asiat, miten työt oikeasti hoituvat. Toivon tältä vuodelta paljon kokemuksia ja tietoa niin työstä, kuin kulttuureista ja ihmisistäkin. Toivon voivani auttaa. Toivon oppivani itsenäisemmäksi, rohkeammaksi, enemmäksi.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Nopea kertomus ikävästä

Suomessa järjestetyssä lähtijävalmennuksessa varoiteltiin paljon kulttuurishokista, mutta sen oireita ei ole vielä näkynyt. Koti-ikävää on vaikea arvioida, sillä en kaipaa maata tai paikkaa, minulla on ikävä ihmisiä. Haluaisin katsoa äitini kanssa elokuvan, jonkin syvällisen ja vaikean. Isoveljelläni on toisinaan tapana kantaa minua yhä reppuselässä, joten nyt tunnen oloni lyhyeksi. Inhoan ajatusta, ettei yksikään ystävistäni halaa minua kuukausiin, kenties ei koko vuotena.
Lähteminen oli vaikeimpia asioita, jonka olen joutunut tekemään. Tunsin syyllisyyttä, tunnen edelleen. Ennen lähtöäni kännykkäni tulvi viestejä, hyvää matkaa, rakas, tule ehjänä takaisin, ja minä tuijotin kengänkärkiäni, sillä miten minä kehtaan lähteä, kun olen niin rakastettu? Miten voin olla niin itsekäs ja ajattelematon, että hylkään kaikki, jotka ovat minua kuunnelleet ja tukeneet? En ole koskaan ollut erityisen suosittu, mutta ystäväni ovat hyvin arvokkaita ja läheisiä. 
Syyllisyys tuntuu edelleen, vaikka kuvat, videot ja internetin ihmemaa välittävät kuulumisia. Palaan Suomeen taas vuoden kuluttua, mutta jokin tuntuu lopulliselta. Pelkään menettäväni jotain. Pelkään, etten täältä voi huolehtia kaikista. Pelkään, että aika syö minusta tunnistamattoman, sellaisen, jota ei enää huolita kotiin.
Mutta lähdin kuitenkin, enkä kadu sitä. Muihin vapaaehtoisiin tutustuu hiljalleen, meillä on ollut ihan hauskaa ja uskon saavani ystäviä. Aurinko on paistanut harvinaisia lämpöpurkauksia, joten olemme syöneet italialaista jäätelöä rannalla ja kävelleet tiilitalojen ja synkkien kirkkojen sokkeloja jutustellen. En kuitenkaan saa kirjoitettua kaipuutani pois. Kiinnyn nopeasti ja pelottavan vahvasti, enkä osaa ilmaista tarpeeksi, miten paljon välitän.

maanantai 8. kesäkuuta 2015

Leijailen

Saavuin viikko sitten Newcastleen. Jaan uuden kotini neljän muun vapaaehtoisen kanssa, jotka sattuvat olemaan Italiasta, Kyprokselta ja kaksi Portugalista. Välimerellisen Euroopan edustajia tuntuu kummastuttavan pohjoismainen kulttuuri suuresti. Pelästyneitä huokauksia on kuulunut, kerrottuani, että me syömme poroja, kuljemme vailla kenkiä, emmekä tunne suoraa vastinetta sanalle please. Kauhunpudistuksia aiheutti varsinkin ilmoitus, ettei avantouinti ole vain myytti. En ole koskaan ennen tuntenut itseäni eksoottiseksi.
Talomme on hyvin brittiläinen, tiilitalon lattiat narisevat, kuin aikoisivat nielaista kävelijän sisäänsä, hanat ovat turvauttavia ja kapeat käytävät mutkittelevat läpi kerrosten. Ensimmäiset päivät sinnittelin ahtaassa vierashuoneessa, mutta nyt olen saanut käyttööni korkean huoneen entisen vapaaehtoisen lähdettyä takaisin kotiin. Täällä on jopa koristetakka, mutta parasta on saada vihdoin purkaa matkalaukut. Kaikki talot näyttävät toisiltaan, eikä katuja ole tunnistaa toisistaan.
Työt ovat olleet toistaiseksi vain paikkoihin, ihmisiin ja asioihin tutustumista. Liikaa nimiä, liikaa reittejä, jotka vain hämmentävät minua, kuin mikään ei olisi todellista, vaan leijailisin jossain omituisessa unessa. Iltaisin tunnen itseni välittömästi väsyneeksi, kenties vain käveltyäni enemmän kuin koskaan. Ensi viikko on vielä esittelyä, jonka jälkeen pääsemme todella aloittamaan työt.
Britit ovat maineensa mukaan kohteliaita, samoin muut vapaaehtoiset, joskus jopa liikaa omaan makuuni. Toisinaan on vain helpompaa avata itse ovi, kuin odottaa että edessä kulkeva herra saa sen kammettua auki ja pyörähdettyä sitten ohitseni auttaakseen. Vaikka mielluummin olen kohteliaassa seurassa, kuin ilkeiden ihmisten parissa, joita en ole vielä kohdannut. Muut vapaaehtoiset ovat kuitenkin lähes kaikki minua vanhempia, mikä tekee toisinaan puheenaiheiden keksimisestä vaikeaa. Mutta uskon senkin helpottavan, kun tutustumme. Ystäviä on kova ikävä, mutta internet auttaa siihenkin.
Omituisimpia ovat arkiset asiat. Metro rämisee ympyrää kaiupungilla, jota kaikki väittävät pieneksi. Vanhoista kirkoista on muutettu kahviloita tai toimistoja. Kaupoissa odottavat itsepalvelukassat. Tuuli ei lakkaa koskaan. Kaikki tuntuu seikkailulta.

perjantai 22. toukokuuta 2015

Pakollinen esittäytyminen

Jotta pystyn kertomaan lainkaan kokemuksestani, minun on esittäydyttävä edes lyhyesti. Olen viimevuoden abiturientti pieneltä paikkakunnalta. Olin koko ikäni kuvitellut haluavani yliopistoon, mutta lukion jälkeen kaikki tuntui mutkikkaammalta. Päädyin vuodeksi kansanopistoon opiskelemaan kirjoittamista sekä hieman kieliä ja kirjallisuutta ja olin innostuneempi koulusta kuin vuosiin.
Kirjoittaminen on minulle pakollista, se on tapa saada maailmasta järkevä. Kirjoitan itselleni päiväkirjan lisäksi fiktiivisiä tarinoita ja haaveilen saavani jonain päivänä kirjoitettua jotain julkaisemisen arvoista. Tuntuu siis luontevalta kirjoittaa tästäkin kokemuksesta.
Olin lisäksi lasten ja nuorten taidekoulussa melkein kymmenen vuotta, joogaan silloin kun jaksan ja rakastan pop-kulttuuria: elokuvia, musiikkia ja joitain pelejä. Pidän avaruudesta, matkustelemisesta ja punk rockista. Innostun helposti, enkä tunnu omaavan lainkaan koordinaatiota.
Tiedän vapaaehtoistyön olevan paitsi uskomaton mahdollisuus, myös pelottava koettelemus. Olen ensin ujo, mistä koetan päästä eroon. Kenties siihen voi auttaa vieraan maan small talk -kulttuuri. Olen sekä iloinen, että peloissani tulevasta.

perjantai 15. toukokuuta 2015

Seikkailu alkaa

Vain viikkojen päästä lähden EVS-nuorisovaihtoon Iso-Britanniaan. Olen kirjoittanut aina, joten toivon sen tuovan turvaa vieraassa maassa ja tuntemattomassa ympäristössä. Ehkä näistä kirjoituksista voisi olla hyötyä jollekin, joka miettii itse vaihtoon lähtemistä. Jos niin on, hei, tule juttelemaan!
Minä hain vapaaehtoistyöpaikkaa ilmoituksen viimeisenä päivänä. Se oli kai äitini painostama päähänpisto ja kesti kauan, ennen kuin tajusin, miten kovasti halusin lähteä. Opiskelupaikkojen etsiminen ahdisti, kaikki muut puhuivat mahdottomalla tietämyksellä haluamistaan asioista. Minä halusin kirjoittaa, kuvitella ja lentää. Ennen kaikkea halusin tehdä jotain, jolla olisi merkitystä, halusin auttaa. Moni opiskeluala tuntui mielenkiintoiselta, mutta tuskin opiskelualalta.
Tämä tuntuu uskomattomalta mahdollisuudelta. Voin matkustaa jonnekin, missä kukaan ei voi olettaa jo tuntevansa minut. Voin auttaa muita. Lennot on jo varattu. Olen yhtä aikaa kauhuissani ja intoa pullollaan. En ole koskaan ennen tehnyt tällaista ja pelkään pettäväni muiden odotukset. Toisaalta en malta odottaa. Tämä on jotain uutta.