Meri takapihalla

Viikonloppuväsymys seuraa aamuyöhön kestänyttä Netflix-maratonia ja noutoruokaa siitä lähiravintolasta, jolla on välkkuvät neonvalot ja liian kovaääninen musiikki. Newcastlelainen ystäväni ei ollut uskoa minua, kun kerroin, etten ollut koskaan ennen kokeillut parmoa. Minä kuvittelin hänen huijaavan, kun hän tunnusti, ettei koskaan ollut käynyt katsomassa Angel of North -patsasta. Tämä tietenkin tarkoitti yhteistä taideretkeä.

Pohjoisen enkeli on vaikuttava, mutta luvatun lämpimän syleilyn sijasta se tuntuu hieman uhkaavalta. Kenties, koska sillä ei ole lainkaan kasvonpiirteitä, ei minkäänlaista tunneskaalan kuvausta. Mutta se on kieltämättä vaikuttava, minä yletyn tuskin sen nilkkoihinkaan asti.

Äitini kanssa puolestaan vierailimme Alnwickin linnassa, joka löytyy melko läheltä Newcastlea. Harry Potter -fanina ensimmäisten elokuvien kuvauspaikkojen näkeminen aiheutti huomattavasti innostunutta hihkumista. Lisäksi linnan puutarha on uskomattoman valtavine puutaloineen, kauniine suihkulähteineen ja romanttisine ruusutarhoineen. Suosikkini oli kuitenki Poison Garden, myrkyllisten kasvien kehto.

Kesä alkaa olla ohi, vaikka töissä nuorten puutarhakerhon kasvattamat kukat koittavat yhä sinnitellä. Kaikki puhuvat talvesta kunnioituksella ja pelolla, "talvi on tulossa", olo on hieman kuin Game of Thronesissa. Uskoisin Suomen talveen tottuneen kuitenkin pärjäävän täälläkin.

Keskustaan avautui uusi kissakahvila, Mog on Tyne. Toisen vapaaehtoisen kanssa päätimme kokeilla paikkaa, meidän molempien kissat kun odottavat yhä kotona. Hauskempaa kuin odotin, kissat pyörivät jaloissa ja jahtasivat toisiaan. Kahviloissa istuskelu ylipäätään on lempiajanvietteitäni, vaikka rahat kuluvatkin nopeasti.

 niin Whitley Bayssa, Tynemouthissa kuin Cullercoatsissakin ovat hienon hiekan peittämiä kuin lomamatkojen mainoksista. Välillä on vaikea uskoa, että todella olen täällä. Että asun täällä. Halutessani nähdä meren voin poiketa työpaikalta käytännössä takapihalle ja nähdä maailman kuvastuvan itsestään. Rannat

Kasvamista ja kulumista

Hiljaiselo on taas jatkunut blogissani, tällä kertaa sillä äitini vietti pari viikkoa luonani Englannissa. Isoveljenikin oli tarkoitus tulla, mutta hän väittää ettei päässyt hammaslääkärin takia. Kuulostaa klassiselta tekosyyltä, en tiedä oliko se sitä. Päivät lensivät töissä ja illat kiersin äitini kanssa kaupunkia. Viimeisellä metrolla kotiin ja suoraan nukkumaan, muuta ei jaksanut ajatellakaan. Kotoa sain tuliaisiksi suomenkielistä kirjallisuutta ja tummaa leipää, jota muut vapaaehtoiset pälyilivät epäluuloisina, aina ei kiitos kun tarjosin maistiaisia. 

Omituisinta oli huomata, että äitini tuntui unohtaneen englannin taitonsa, vaikka aikoinaan asui muutaman kuukauden Skotlannissa. Tarjoilijan tullessa ottamaan tilaistamme ravintolassa kaikkien katseet kääntyivät minuun, voisinko tulkata. Aivan kuin kaikki olisi kulunut pois. Matkustelin aikoinani paljon äitini kanssa, interrailasimme viikkoja kerrallaan ja hän huolehti aina puhumisesta, majoituksesta, ajanvietteistäkin. Roolit ovat vaihtuneet, mutta se tuntuu oikeastaan hyvältä. Minä voin pitää huolta muista. Minä voin auttaa muita.

Hänen lähdettyään olo on ollut omituinen. Huolehdin kodista, ystävistä, perheestä. Mitä jos muutun täällä liikaa, ehkä en sovikaan enää takaisin. Ehkä tämä vuosi repii minua vain enemmän joka suuntaan, en löydä enää paikkaa itselleni. Mutta minulla ei varsinaisesti edes ole ikävä Suomea.

Ainakin itsenäistymisen huomaa jo, kaikki on jo erilaista. Haluan maksaa omat ostokseni, haluan saada hieman omaakin aikaani, haluan pitää huolen itsestäni. Ennen Englantiin lähtöä asuin vuoden koulun asuntolassa, mutta sekin oli vain parin tunnin matkan päässä kotoa, livahdin takaisin kodin lämpöön, kissan karvaamiin peittoihin ja väsyneisiin sanoihin. Nyt ajatus kotona asumisesta uuvuttaa. Ikävöin heitä järjettömästi, mutta olen iloinen omasta tilastani. Ja minulla on syyllinen olo ajatellessani näin, mutta eikö sen kuulukin mennä näin?