Meri takapihalla

Viikonloppuväsymys seuraa aamuyöhön kestänyttä Netflix-maratonia ja noutoruokaa siitä lähiravintolasta, jolla on välkkuvät neonvalot ja liian kovaääninen musiikki. Newcastlelainen ystäväni ei ollut uskoa minua, kun kerroin, etten ollut koskaan ennen kokeillut parmoa. Minä kuvittelin hänen huijaavan, kun hän tunnusti, ettei koskaan ollut käynyt katsomassa Angel of North -patsasta. Tämä tietenkin tarkoitti yhteistä taideretkeä.

Pohjoisen enkeli on vaikuttava, mutta luvatun lämpimän syleilyn sijasta se tuntuu hieman uhkaavalta. Kenties, koska sillä ei ole lainkaan kasvonpiirteitä, ei minkäänlaista tunneskaalan kuvausta. Mutta se on kieltämättä vaikuttava, minä yletyn tuskin sen nilkkoihinkaan asti.

Äitini kanssa puolestaan vierailimme Alnwickin linnassa, joka löytyy melko läheltä Newcastlea. Harry Potter -fanina ensimmäisten elokuvien kuvauspaikkojen näkeminen aiheutti huomattavasti innostunutta hihkumista. Lisäksi linnan puutarha on uskomattoman valtavine puutaloineen, kauniine suihkulähteineen ja romanttisine ruusutarhoineen. Suosikkini oli kuitenki Poison Garden, myrkyllisten kasvien kehto.

Kesä alkaa olla ohi, vaikka töissä nuorten puutarhakerhon kasvattamat kukat koittavat yhä sinnitellä. Kaikki puhuvat talvesta kunnioituksella ja pelolla, "talvi on tulossa", olo on hieman kuin Game of Thronesissa. Uskoisin Suomen talveen tottuneen kuitenkin pärjäävän täälläkin.

Keskustaan avautui uusi kissakahvila, Mog on Tyne. Toisen vapaaehtoisen kanssa päätimme kokeilla paikkaa, meidän molempien kissat kun odottavat yhä kotona. Hauskempaa kuin odotin, kissat pyörivät jaloissa ja jahtasivat toisiaan. Kahviloissa istuskelu ylipäätään on lempiajanvietteitäni, vaikka rahat kuluvatkin nopeasti.

 niin Whitley Bayssa, Tynemouthissa kuin Cullercoatsissakin ovat hienon hiekan peittämiä kuin lomamatkojen mainoksista. Välillä on vaikea uskoa, että todella olen täällä. Että asun täällä. Halutessani nähdä meren voin poiketa työpaikalta käytännössä takapihalle ja nähdä maailman kuvastuvan itsestään. Rannat

Kasvamista ja kulumista

Hiljaiselo on taas jatkunut blogissani, tällä kertaa sillä äitini vietti pari viikkoa luonani Englannissa. Isoveljenikin oli tarkoitus tulla, mutta hän väittää ettei päässyt hammaslääkärin takia. Kuulostaa klassiselta tekosyyltä, en tiedä oliko se sitä. Päivät lensivät töissä ja illat kiersin äitini kanssa kaupunkia. Viimeisellä metrolla kotiin ja suoraan nukkumaan, muuta ei jaksanut ajatellakaan. Kotoa sain tuliaisiksi suomenkielistä kirjallisuutta ja tummaa leipää, jota muut vapaaehtoiset pälyilivät epäluuloisina, aina ei kiitos kun tarjosin maistiaisia. 

Omituisinta oli huomata, että äitini tuntui unohtaneen englannin taitonsa, vaikka aikoinaan asui muutaman kuukauden Skotlannissa. Tarjoilijan tullessa ottamaan tilaistamme ravintolassa kaikkien katseet kääntyivät minuun, voisinko tulkata. Aivan kuin kaikki olisi kulunut pois. Matkustelin aikoinani paljon äitini kanssa, interrailasimme viikkoja kerrallaan ja hän huolehti aina puhumisesta, majoituksesta, ajanvietteistäkin. Roolit ovat vaihtuneet, mutta se tuntuu oikeastaan hyvältä. Minä voin pitää huolta muista. Minä voin auttaa muita.

Hänen lähdettyään olo on ollut omituinen. Huolehdin kodista, ystävistä, perheestä. Mitä jos muutun täällä liikaa, ehkä en sovikaan enää takaisin. Ehkä tämä vuosi repii minua vain enemmän joka suuntaan, en löydä enää paikkaa itselleni. Mutta minulla ei varsinaisesti edes ole ikävä Suomea.

Ainakin itsenäistymisen huomaa jo, kaikki on jo erilaista. Haluan maksaa omat ostokseni, haluan saada hieman omaakin aikaani, haluan pitää huolen itsestäni. Ennen Englantiin lähtöä asuin vuoden koulun asuntolassa, mutta sekin oli vain parin tunnin matkan päässä kotoa, livahdin takaisin kodin lämpöön, kissan karvaamiin peittoihin ja väsyneisiin sanoihin. Nyt ajatus kotona asumisesta uuvuttaa. Ikävöin heitä järjettömästi, mutta olen iloinen omasta tilastani. Ja minulla on syyllinen olo ajatellessani näin, mutta eikö sen kuulukin mennä näin? 

Kirjoittaisin

Kaikki tuntuu vyöryvän ylitseni, aika lainehtii nopeina väreinä, enkä saa sanaakaan paperille. Ideoita löytyy, sanoja, kokemuksia, tarinoitakin. Kieli tuntuu kuitenkin yhä vaikeammalta, unohtelen suomen sanontoja, eivätkä ilmaisut tunnu tutuilta. Äiti soittaa minulle viikoittain skypessä ja minä tuijotan minuuttien mykkyydessä ruutua, sillä olen kadottanut tavan sanoa mitään. Kirjailijan urasta haaveilevalle tämä on erityisen rasittavaa, miksi en osaa enää mitään? Kadotanko vähäisetkin kirjoittajanlahjani täällä? Vai tuovatko kokemukset enemmän ääntä kirjoittamiseen?
Birminghamin on arrival -koulutus kilahteli brittiläisiä pubeja, vieraita nimiä, kirjaston valoja ja rahisevia tussinjälkiä paperilla. Haluaisin kirjoittaa tästä oman postauksensa, sillä se oli suosikkikokemuksiani, vaikka kuuden tunnin bussimatkan aamuyöllä nuokutti päätä. Muutkin Depaulin tarjoamat koulutukset ovat kiinnostavia. Minulla ei ole aiempaa kokemusta nuorisotyöstä, mutta koulutuksissa opetetaan kaikkea ihmissuhteiden rakentamisesta työturvallisuuteen.
Töissä on ollut vähäteltynä vilkasta. 14 hengen asutuksessa on nyt neljä vapaata huonetta, joihin koitetaan löytää asukkaita entisten pysytellessä hyvin hiljaisina. Hiljaiselon syy löytyy aiemmasta riehumisesta, muutama nuorista osoitti uhkaavaa käytöstä siinä määrin, että työtoverini lähettivät minut kesken yhden päivän kotiin. Varmuuden vuoksi, tää ei nyt tunnu hyvältä idealta, hymyjä kun huuto oli hetkeksi lakannut, eikä kukaan enää lyönyt ikkunalaseja. Turvaton olo ei kuitenkaan ole ollut, töissä on aina joku muukin, jolta voin kysyä neuvoa.
Vapaalla olen ehtinyt löytää lempikahvilani Newcastlen keskustassa, kierrellä lukemattomia hyväntekeväisyysputiikkeja ja istua unohtuneita tunteja kirjakauppojen scifi-hyllyjen ääressä, niin valtavat valikoimat! Newcastle Pride oli valtava, en osannut kuvitellakaan sitä meteliä ja kimalletta. EVS perheen kanssa olemme kiertäneet muutaman pubin, ne tuntuvat kotoisilta, mutta suosikkini oli ilta olutfestivaaleilla paikallisessa pubissa, haimme libanonilaista noutoruokaa ja istuimme violetissa ulkona. Victoria tunneli oli vuorossa viime viikonloppuna, vanhan hiilitunnelin käytävät kaikuivat naurettavien kaivoskypäriemme ympärillä ja pimeys oli tavoittamaton.

Pieniä askeleita

Työskentelin tänään toisessa projektissa, kuin yleensä, toisinaan viikonloppuina meillä on vuoroja muissa paikoissa kuin omissa projekteissamme. Teekupillisen tarjonnut nainen sattui olemaan sama, joka piti meille perehdytyksen kyseisestä paikasta ja juteltuamme tovin hän tokaisi muistavansa perehdytyksen, jossa olin kuulemma näyttänyt "aivan kauhistuneelta". Nauroin mukana ja myötäilin, olin varmasti ollut kauhuissani, minun täytyi olla. Uusille ihmisille puhuminen ei muutenkaan ole aina helppoa minulle, eikä asioita helpota, jos en tunne ketään ja kieli tuntuu vieraalta, jotenkin rikkinäiseltä (geordie aksentti on kuin oma kielensä).
Olen ollut täällä noin puolitoista kuukautta, se on lyhyt aika. Mutta tunnen itseni varmemmaksi. Voin jutella muille joutumatta etukäteen pohtimaan mitä oikein sanoisin. Pystyn vitsailemaan työkavereideni kanssa. Yksinkertaiset asiat eivät enää hirvitä, vaikka isommille joukoille puhuminen varmaan vavisuttaisi vieläkin. Mutta huomaan jo muutoksen. En pelkää enää tulla huomatuksi.
On vaikea kuvitella versiota, jossa en olisi lähtenytkään. Jos olisin jäänyt kotiin, olisin näihin aikoihin saamassa vastausta koulutuspaikoista. Monet ystävistäni pääsivät tänä vuonna opiskelemaan ja heidän viestejään on ollut ilo lukea. He kuulostavat onnellisilta. Viesteistä muistuu kuitenkin väistämätön todellisuus: tämä vuosi loppuu joskus. Minun täytyy palata Suomeen, lakata haahuilemasta ja kouluttautua. Olen edelleen hukassa. Se ei vaivaa minua niin paljon täällä, toivon vain ahdistuksen pysyvän aisoihin, kun koittaa aika lähteä täältä. Nyt vaikeaa on ollut vain, kun paras ystäväni vietti syntymäpäiväänsä kuun alussa, eikö minun kuuluisi olla siellä?
Pysyttelen kuitenkin positiivisena, täällä on helppo hukuttaa itsensä tekemiseen. Erilaiset festivaalit, markkinat ja näyttelyt hypähtelevät esille etsimättäkin ja niiden lisäksi töitä riittää. Omassa projektissani tunnen oloni mukavaksi, nuoret juttelevat minulle enemmän. Ensi viikolla koittaa tulokoulutus, odotan muiden vapaaehtoisten tapaamista.

Parempia vai pahempia päiviä

Joskus työnteko ikävystyttää. Kun on siivonnut vailla lämmitystä koko päivän huoneistoa, joka on kuin eläinlauman jäljiltä, ja onnistuu kehittämään viikon päästäkin paasaavan taudin, on vaikea kuvitella, kuinka tätä voisi pitää hyvänä. Kun on lukenut graffiteja ihmisen ilkeimmästä luonnosta ja maalannut niiden yli kerran toisensa jälkeen, on vaikea osata arvostaa elämää. Kun epäonnistuu ruuanlaitossa vetämässään työpajassa, on vaikea olla syyttämättä itseään.
Mutta todella vaikealta työ tuntuu vasta, kun taluttaa horjuvan teinin aamiaiselle viime yön itsemurhayrityksen jälkeen. Vasta silloin tulee turhautuminen ja kiukku, miksen minä osaa auttaa paremmin? Miten voisin tehdä enemmän? Epäreiluja kysymyksiä nuorelle, joka on tullut vieraalle maalle, mutta pakostakin ne valuvat mieleen, eivätkä suostu lähtemään. Haluan raivota ja itkeä ja kiljua, miten tämä voi tapahtua, miksen minä tee enempää.
Mutta joinain päivinä on erilaista. Menen nuoren mukana virastoon ja hän ryhtyy juttelemaan aina kun näemme. Toinen kertoo hyvin avoimesti menneestään, ei sensuroi, vaikka inä olen vielä vieras. Yksi osaa piirtää, hän tuo taidettaan näytille. Vien erään valintakokeeseen, vaikka sisälle en pääse. Istun koulun aulassa kuuman kaakaon kera ja minua hymyilyttää. Joinain päivinä olen häpeilemättömän onnellinen.
Iloisista hetkistä voisin jatkaa ikuisesti, jollen pelkäisi rikkovani vaitiolovelvollisuutta. Työnkuvani on hyvin laaja aina siivouksesta työpajojen pitämiseen. Asiakkaiden kanssa oleminen hermostuttaa ja innostuttaa, pelkään, ettei englantini riitä. Samasta syystä puhelimiin vastaaminen innostaa minua kaikkein vähiten, kun ei ole apuna edes toisen kasvonilmeitä. Minä kirjaan postin ja raha-asiat, kipitän kauppaan, käyn pankissa, vien nuoria virallisille asioille, availen ovia, kirjoitan sähköposteja, teen toimistohommia, tarkistan huoneita, pidän seuraa... Työnkuvani kattaa kaiken ja syö sen sisäänsä.
Olen turhautunut ja uhmakas, sillä pelkään olevani enemmän taakka kuin etu täällä. Minulle joudutaan vielä selittämään, miten kaikki toimii. Onko minusta oikeasti hyötyä? Ja kuitenkin olen iloinen. Teen täällä enemmän kuin olen koskaan aiemmin edes yrittänyt. Opettelen vielä, mutta tässä on järkeä.

Näkyjä maailmalta

Työt ovat alkaneet hyvin, mutta kerron siitä kenties myöhemmin. Suuri osa huomiosta on nyt keskittynyt muistamaan kaikki ja uskaltamaan, haluan ajatella asioita läpi. Brittiläinen työympäristö on yllättävän rento, mutta jotkin työtehtävät yhtä aikaa raskaita. Suoraan sanoen olen väsynyt. Työn lomassa on täytynyt siis tehdä muutakin, joten ajattelin jakaa muutaman matkakuvani.

 Olen kuullut kerta toisensa jälkeen kuinka pieni kaupunki Newcastle on, mutta tekemistä täällä kyllä riittää.Whitley Bayn hiekkaranta kuuluisine majakoineen on jo käynyt tutuksi. Paikalliset surffaafat tuulisinakin päivinä, mutta minä olen tyytynyt täyttämään kenkäni hiekalla.

 Kirkkoja on joka kulmauksessa rikkomassa tyypillisten tiilitalojen kopioita. Linnojakin tuntuu pilkistävän jokaisessa pikkukylässäkin, en usko koskaan tottuvani siihen. Pidän paikallisesta arkkitehtuurista, jonka rakennukset kasvavat mihin kulmiin haluavat kuin pala kerrallaan.

 Puistot käyvät valtavista labyrinteista. Heaton Parkista löysin kotieläintarhan ja vanhan tuulimyllyn. Koirat juoksevat vapaina ja kävelytiet mutkittelevat auringonpaisteesta hämyisään metsään. Englannissa piti olla aina kylmä, mutta minun on täytynyt ostaa aurinkovoidetta, jotten polttaisi olkapäitäni.

Keskusta on kaunis. Mielikuvituksellisesti nimetty Grey Monument toimittaa kokoontumispaikan virkaa ja ostoskadut luikertelevat joelle asti. Nimettömiä pikkupubeja, siltoja kaiken suojana ja eläviä patsaita kadunvarsilla. Epäystävällisyyttä ei ainakaan kannata pelätä, kirjakaupan myyjä puhui lähemmäs tunnin kanssani kirjoittamisesta ja vapaaehtoistyöstä ja pelasi erän Jengaa. Myös ihania pieniä markkinapaikkoja löytää paikallisten neuvoilla. Vielä on paljon näkemättä, en ole edes ehtinyt käydä tervehtimässä Angel of North -patsasta.

Leijailen

Saavuin viikko sitten Newcastleen. Jaan uuden kotini neljän muun vapaaehtoisen kanssa, jotka sattuvat olemaan Italiasta, Kyprokselta ja kaksi Portugalista. Välimerellisen Euroopan edustajia tuntuu kummastuttavan pohjoismainen kulttuuri suuresti. Pelästyneitä huokauksia on kuulunut, kerrottuani, että me syömme poroja, kuljemme vailla kenkiä, emmekä tunne suoraa vastinetta sanalle please. Kauhunpudistuksia aiheutti varsinkin ilmoitus, ettei avantouinti ole vain myytti. En ole koskaan ennen tuntenut itseäni eksoottiseksi.
Talomme on hyvin brittiläinen, tiilitalon lattiat narisevat, kuin aikoisivat nielaista kävelijän sisäänsä, hanat ovat turvauttavia ja kapeat käytävät mutkittelevat läpi kerrosten. Ensimmäiset päivät sinnittelin ahtaassa vierashuoneessa, mutta nyt olen saanut käyttööni korkean huoneen entisen vapaaehtoisen lähdettyä takaisin kotiin. Täällä on jopa koristetakka, mutta parasta on saada vihdoin purkaa matkalaukut. Kaikki talot näyttävät toisiltaan, eikä katuja ole tunnistaa toisistaan.
Työt ovat olleet toistaiseksi vain paikkoihin, ihmisiin ja asioihin tutustumista. Liikaa nimiä, liikaa reittejä, jotka vain hämmentävät minua, kuin mikään ei olisi todellista, vaan leijailisin jossain omituisessa unessa. Iltaisin tunnen itseni välittömästi väsyneeksi, kenties vain käveltyäni enemmän kuin koskaan. Ensi viikko on vielä esittelyä, jonka jälkeen pääsemme todella aloittamaan työt.
Britit ovat maineensa mukaan kohteliaita, samoin muut vapaaehtoiset, joskus jopa liikaa omaan makuuni. Toisinaan on vain helpompaa avata itse ovi, kuin odottaa että edessä kulkeva herra saa sen kammettua auki ja pyörähdettyä sitten ohitseni auttaakseen. Vaikka mielluummin olen kohteliaassa seurassa, kuin ilkeiden ihmisten parissa, joita en ole vielä kohdannut. Muut vapaaehtoiset ovat kuitenkin lähes kaikki minua vanhempia, mikä tekee toisinaan puheenaiheiden keksimisestä vaikeaa. Mutta uskon senkin helpottavan, kun tutustumme. Ystäviä on kova ikävä, mutta internet auttaa siihenkin.
Omituisimpia ovat arkiset asiat. Metro rämisee ympyrää kaiupungilla, jota kaikki väittävät pieneksi. Vanhoista kirkoista on muutettu kahviloita tai toimistoja. Kaupoissa odottavat itsepalvelukassat. Tuuli ei lakkaa koskaan. Kaikki tuntuu seikkailulta.