Kirjoittaisin

Kaikki tuntuu vyöryvän ylitseni, aika lainehtii nopeina väreinä, enkä saa sanaakaan paperille. Ideoita löytyy, sanoja, kokemuksia, tarinoitakin. Kieli tuntuu kuitenkin yhä vaikeammalta, unohtelen suomen sanontoja, eivätkä ilmaisut tunnu tutuilta. Äiti soittaa minulle viikoittain skypessä ja minä tuijotan minuuttien mykkyydessä ruutua, sillä olen kadottanut tavan sanoa mitään. Kirjailijan urasta haaveilevalle tämä on erityisen rasittavaa, miksi en osaa enää mitään? Kadotanko vähäisetkin kirjoittajanlahjani täällä? Vai tuovatko kokemukset enemmän ääntä kirjoittamiseen?
Birminghamin on arrival -koulutus kilahteli brittiläisiä pubeja, vieraita nimiä, kirjaston valoja ja rahisevia tussinjälkiä paperilla. Haluaisin kirjoittaa tästä oman postauksensa, sillä se oli suosikkikokemuksiani, vaikka kuuden tunnin bussimatkan aamuyöllä nuokutti päätä. Muutkin Depaulin tarjoamat koulutukset ovat kiinnostavia. Minulla ei ole aiempaa kokemusta nuorisotyöstä, mutta koulutuksissa opetetaan kaikkea ihmissuhteiden rakentamisesta työturvallisuuteen.
Töissä on ollut vähäteltynä vilkasta. 14 hengen asutuksessa on nyt neljä vapaata huonetta, joihin koitetaan löytää asukkaita entisten pysytellessä hyvin hiljaisina. Hiljaiselon syy löytyy aiemmasta riehumisesta, muutama nuorista osoitti uhkaavaa käytöstä siinä määrin, että työtoverini lähettivät minut kesken yhden päivän kotiin. Varmuuden vuoksi, tää ei nyt tunnu hyvältä idealta, hymyjä kun huuto oli hetkeksi lakannut, eikä kukaan enää lyönyt ikkunalaseja. Turvaton olo ei kuitenkaan ole ollut, töissä on aina joku muukin, jolta voin kysyä neuvoa.
Vapaalla olen ehtinyt löytää lempikahvilani Newcastlen keskustassa, kierrellä lukemattomia hyväntekeväisyysputiikkeja ja istua unohtuneita tunteja kirjakauppojen scifi-hyllyjen ääressä, niin valtavat valikoimat! Newcastle Pride oli valtava, en osannut kuvitellakaan sitä meteliä ja kimalletta. EVS perheen kanssa olemme kiertäneet muutaman pubin, ne tuntuvat kotoisilta, mutta suosikkini oli ilta olutfestivaaleilla paikallisessa pubissa, haimme libanonilaista noutoruokaa ja istuimme violetissa ulkona. Victoria tunneli oli vuorossa viime viikonloppuna, vanhan hiilitunnelin käytävät kaikuivat naurettavien kaivoskypäriemme ympärillä ja pimeys oli tavoittamaton.

Parempia vai pahempia päiviä

Joskus työnteko ikävystyttää. Kun on siivonnut vailla lämmitystä koko päivän huoneistoa, joka on kuin eläinlauman jäljiltä, ja onnistuu kehittämään viikon päästäkin paasaavan taudin, on vaikea kuvitella, kuinka tätä voisi pitää hyvänä. Kun on lukenut graffiteja ihmisen ilkeimmästä luonnosta ja maalannut niiden yli kerran toisensa jälkeen, on vaikea osata arvostaa elämää. Kun epäonnistuu ruuanlaitossa vetämässään työpajassa, on vaikea olla syyttämättä itseään.
Mutta todella vaikealta työ tuntuu vasta, kun taluttaa horjuvan teinin aamiaiselle viime yön itsemurhayrityksen jälkeen. Vasta silloin tulee turhautuminen ja kiukku, miksen minä osaa auttaa paremmin? Miten voisin tehdä enemmän? Epäreiluja kysymyksiä nuorelle, joka on tullut vieraalle maalle, mutta pakostakin ne valuvat mieleen, eivätkä suostu lähtemään. Haluan raivota ja itkeä ja kiljua, miten tämä voi tapahtua, miksen minä tee enempää.
Mutta joinain päivinä on erilaista. Menen nuoren mukana virastoon ja hän ryhtyy juttelemaan aina kun näemme. Toinen kertoo hyvin avoimesti menneestään, ei sensuroi, vaikka inä olen vielä vieras. Yksi osaa piirtää, hän tuo taidettaan näytille. Vien erään valintakokeeseen, vaikka sisälle en pääse. Istun koulun aulassa kuuman kaakaon kera ja minua hymyilyttää. Joinain päivinä olen häpeilemättömän onnellinen.
Iloisista hetkistä voisin jatkaa ikuisesti, jollen pelkäisi rikkovani vaitiolovelvollisuutta. Työnkuvani on hyvin laaja aina siivouksesta työpajojen pitämiseen. Asiakkaiden kanssa oleminen hermostuttaa ja innostuttaa, pelkään, ettei englantini riitä. Samasta syystä puhelimiin vastaaminen innostaa minua kaikkein vähiten, kun ei ole apuna edes toisen kasvonilmeitä. Minä kirjaan postin ja raha-asiat, kipitän kauppaan, käyn pankissa, vien nuoria virallisille asioille, availen ovia, kirjoitan sähköposteja, teen toimistohommia, tarkistan huoneita, pidän seuraa... Työnkuvani kattaa kaiken ja syö sen sisäänsä.
Olen turhautunut ja uhmakas, sillä pelkään olevani enemmän taakka kuin etu täällä. Minulle joudutaan vielä selittämään, miten kaikki toimii. Onko minusta oikeasti hyötyä? Ja kuitenkin olen iloinen. Teen täällä enemmän kuin olen koskaan aiemmin edes yrittänyt. Opettelen vielä, mutta tässä on järkeä.