Kirjoittaisin

Kaikki tuntuu vyöryvän ylitseni, aika lainehtii nopeina väreinä, enkä saa sanaakaan paperille. Ideoita löytyy, sanoja, kokemuksia, tarinoitakin. Kieli tuntuu kuitenkin yhä vaikeammalta, unohtelen suomen sanontoja, eivätkä ilmaisut tunnu tutuilta. Äiti soittaa minulle viikoittain skypessä ja minä tuijotan minuuttien mykkyydessä ruutua, sillä olen kadottanut tavan sanoa mitään. Kirjailijan urasta haaveilevalle tämä on erityisen rasittavaa, miksi en osaa enää mitään? Kadotanko vähäisetkin kirjoittajanlahjani täällä? Vai tuovatko kokemukset enemmän ääntä kirjoittamiseen?
Birminghamin on arrival -koulutus kilahteli brittiläisiä pubeja, vieraita nimiä, kirjaston valoja ja rahisevia tussinjälkiä paperilla. Haluaisin kirjoittaa tästä oman postauksensa, sillä se oli suosikkikokemuksiani, vaikka kuuden tunnin bussimatkan aamuyöllä nuokutti päätä. Muutkin Depaulin tarjoamat koulutukset ovat kiinnostavia. Minulla ei ole aiempaa kokemusta nuorisotyöstä, mutta koulutuksissa opetetaan kaikkea ihmissuhteiden rakentamisesta työturvallisuuteen.
Töissä on ollut vähäteltynä vilkasta. 14 hengen asutuksessa on nyt neljä vapaata huonetta, joihin koitetaan löytää asukkaita entisten pysytellessä hyvin hiljaisina. Hiljaiselon syy löytyy aiemmasta riehumisesta, muutama nuorista osoitti uhkaavaa käytöstä siinä määrin, että työtoverini lähettivät minut kesken yhden päivän kotiin. Varmuuden vuoksi, tää ei nyt tunnu hyvältä idealta, hymyjä kun huuto oli hetkeksi lakannut, eikä kukaan enää lyönyt ikkunalaseja. Turvaton olo ei kuitenkaan ole ollut, töissä on aina joku muukin, jolta voin kysyä neuvoa.
Vapaalla olen ehtinyt löytää lempikahvilani Newcastlen keskustassa, kierrellä lukemattomia hyväntekeväisyysputiikkeja ja istua unohtuneita tunteja kirjakauppojen scifi-hyllyjen ääressä, niin valtavat valikoimat! Newcastle Pride oli valtava, en osannut kuvitellakaan sitä meteliä ja kimalletta. EVS perheen kanssa olemme kiertäneet muutaman pubin, ne tuntuvat kotoisilta, mutta suosikkini oli ilta olutfestivaaleilla paikallisessa pubissa, haimme libanonilaista noutoruokaa ja istuimme violetissa ulkona. Victoria tunneli oli vuorossa viime viikonloppuna, vanhan hiilitunnelin käytävät kaikuivat naurettavien kaivoskypäriemme ympärillä ja pimeys oli tavoittamaton.

Pieniä askeleita

Työskentelin tänään toisessa projektissa, kuin yleensä, toisinaan viikonloppuina meillä on vuoroja muissa paikoissa kuin omissa projekteissamme. Teekupillisen tarjonnut nainen sattui olemaan sama, joka piti meille perehdytyksen kyseisestä paikasta ja juteltuamme tovin hän tokaisi muistavansa perehdytyksen, jossa olin kuulemma näyttänyt "aivan kauhistuneelta". Nauroin mukana ja myötäilin, olin varmasti ollut kauhuissani, minun täytyi olla. Uusille ihmisille puhuminen ei muutenkaan ole aina helppoa minulle, eikä asioita helpota, jos en tunne ketään ja kieli tuntuu vieraalta, jotenkin rikkinäiseltä (geordie aksentti on kuin oma kielensä).
Olen ollut täällä noin puolitoista kuukautta, se on lyhyt aika. Mutta tunnen itseni varmemmaksi. Voin jutella muille joutumatta etukäteen pohtimaan mitä oikein sanoisin. Pystyn vitsailemaan työkavereideni kanssa. Yksinkertaiset asiat eivät enää hirvitä, vaikka isommille joukoille puhuminen varmaan vavisuttaisi vieläkin. Mutta huomaan jo muutoksen. En pelkää enää tulla huomatuksi.
On vaikea kuvitella versiota, jossa en olisi lähtenytkään. Jos olisin jäänyt kotiin, olisin näihin aikoihin saamassa vastausta koulutuspaikoista. Monet ystävistäni pääsivät tänä vuonna opiskelemaan ja heidän viestejään on ollut ilo lukea. He kuulostavat onnellisilta. Viesteistä muistuu kuitenkin väistämätön todellisuus: tämä vuosi loppuu joskus. Minun täytyy palata Suomeen, lakata haahuilemasta ja kouluttautua. Olen edelleen hukassa. Se ei vaivaa minua niin paljon täällä, toivon vain ahdistuksen pysyvän aisoihin, kun koittaa aika lähteä täältä. Nyt vaikeaa on ollut vain, kun paras ystäväni vietti syntymäpäiväänsä kuun alussa, eikö minun kuuluisi olla siellä?
Pysyttelen kuitenkin positiivisena, täällä on helppo hukuttaa itsensä tekemiseen. Erilaiset festivaalit, markkinat ja näyttelyt hypähtelevät esille etsimättäkin ja niiden lisäksi töitä riittää. Omassa projektissani tunnen oloni mukavaksi, nuoret juttelevat minulle enemmän. Ensi viikolla koittaa tulokoulutus, odotan muiden vapaaehtoisten tapaamista.