Kasvamista ja kulumista

Hiljaiselo on taas jatkunut blogissani, tällä kertaa sillä äitini vietti pari viikkoa luonani Englannissa. Isoveljenikin oli tarkoitus tulla, mutta hän väittää ettei päässyt hammaslääkärin takia. Kuulostaa klassiselta tekosyyltä, en tiedä oliko se sitä. Päivät lensivät töissä ja illat kiersin äitini kanssa kaupunkia. Viimeisellä metrolla kotiin ja suoraan nukkumaan, muuta ei jaksanut ajatellakaan. Kotoa sain tuliaisiksi suomenkielistä kirjallisuutta ja tummaa leipää, jota muut vapaaehtoiset pälyilivät epäluuloisina, aina ei kiitos kun tarjosin maistiaisia. 

Omituisinta oli huomata, että äitini tuntui unohtaneen englannin taitonsa, vaikka aikoinaan asui muutaman kuukauden Skotlannissa. Tarjoilijan tullessa ottamaan tilaistamme ravintolassa kaikkien katseet kääntyivät minuun, voisinko tulkata. Aivan kuin kaikki olisi kulunut pois. Matkustelin aikoinani paljon äitini kanssa, interrailasimme viikkoja kerrallaan ja hän huolehti aina puhumisesta, majoituksesta, ajanvietteistäkin. Roolit ovat vaihtuneet, mutta se tuntuu oikeastaan hyvältä. Minä voin pitää huolta muista. Minä voin auttaa muita.

Hänen lähdettyään olo on ollut omituinen. Huolehdin kodista, ystävistä, perheestä. Mitä jos muutun täällä liikaa, ehkä en sovikaan enää takaisin. Ehkä tämä vuosi repii minua vain enemmän joka suuntaan, en löydä enää paikkaa itselleni. Mutta minulla ei varsinaisesti edes ole ikävä Suomea.

Ainakin itsenäistymisen huomaa jo, kaikki on jo erilaista. Haluan maksaa omat ostokseni, haluan saada hieman omaakin aikaani, haluan pitää huolen itsestäni. Ennen Englantiin lähtöä asuin vuoden koulun asuntolassa, mutta sekin oli vain parin tunnin matkan päässä kotoa, livahdin takaisin kodin lämpöön, kissan karvaamiin peittoihin ja väsyneisiin sanoihin. Nyt ajatus kotona asumisesta uuvuttaa. Ikävöin heitä järjettömästi, mutta olen iloinen omasta tilastani. Ja minulla on syyllinen olo ajatellessani näin, mutta eikö sen kuulukin mennä näin?