maanantai 8. kesäkuuta 2015

Leijailen

Saavuin viikko sitten Newcastleen. Jaan uuden kotini neljän muun vapaaehtoisen kanssa, jotka sattuvat olemaan Italiasta, Kyprokselta ja kaksi Portugalista. Välimerellisen Euroopan edustajia tuntuu kummastuttavan pohjoismainen kulttuuri suuresti. Pelästyneitä huokauksia on kuulunut, kerrottuani, että me syömme poroja, kuljemme vailla kenkiä, emmekä tunne suoraa vastinetta sanalle please. Kauhunpudistuksia aiheutti varsinkin ilmoitus, ettei avantouinti ole vain myytti. En ole koskaan ennen tuntenut itseäni eksoottiseksi.
Talomme on hyvin brittiläinen, tiilitalon lattiat narisevat, kuin aikoisivat nielaista kävelijän sisäänsä, hanat ovat turvauttavia ja kapeat käytävät mutkittelevat läpi kerrosten. Ensimmäiset päivät sinnittelin ahtaassa vierashuoneessa, mutta nyt olen saanut käyttööni korkean huoneen entisen vapaaehtoisen lähdettyä takaisin kotiin. Täällä on jopa koristetakka, mutta parasta on saada vihdoin purkaa matkalaukut. Kaikki talot näyttävät toisiltaan, eikä katuja ole tunnistaa toisistaan.
Työt ovat olleet toistaiseksi vain paikkoihin, ihmisiin ja asioihin tutustumista. Liikaa nimiä, liikaa reittejä, jotka vain hämmentävät minua, kuin mikään ei olisi todellista, vaan leijailisin jossain omituisessa unessa. Iltaisin tunnen itseni välittömästi väsyneeksi, kenties vain käveltyäni enemmän kuin koskaan. Ensi viikko on vielä esittelyä, jonka jälkeen pääsemme todella aloittamaan työt.
Britit ovat maineensa mukaan kohteliaita, samoin muut vapaaehtoiset, joskus jopa liikaa omaan makuuni. Toisinaan on vain helpompaa avata itse ovi, kuin odottaa että edessä kulkeva herra saa sen kammettua auki ja pyörähdettyä sitten ohitseni auttaakseen. Vaikka mielluummin olen kohteliaassa seurassa, kuin ilkeiden ihmisten parissa, joita en ole vielä kohdannut. Muut vapaaehtoiset ovat kuitenkin lähes kaikki minua vanhempia, mikä tekee toisinaan puheenaiheiden keksimisestä vaikeaa. Mutta uskon senkin helpottavan, kun tutustumme. Ystäviä on kova ikävä, mutta internet auttaa siihenkin.
Omituisimpia ovat arkiset asiat. Metro rämisee ympyrää kaiupungilla, jota kaikki väittävät pieneksi. Vanhoista kirkoista on muutettu kahviloita tai toimistoja. Kaupoissa odottavat itsepalvelukassat. Tuuli ei lakkaa koskaan. Kaikki tuntuu seikkailulta.

2 kommenttia:

  1. Kirjoitatpa ihanasti! Aion lukea blogisi lapi seuraavana tekonani. Olen itsekin EVS-vapaaehtoisena talla hetkella, mutta Ranskassa. Toinen vaihtoehto oli Iso-Britannia, joten kiinnostaa lukea kokemuksiasi!

    Palailen, ja tsemppia sulle, toivottavasti nykyaan menee hienosti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tosi paljon, on aina ihanaa kuulla, että joku vaivautuu lukemaan näitä tekstejä ja mun kirjoittamisen kehuminen on ehkä kilteimpiä asioita ikinä. Aina kiva kuulla muista EVS-vapaaehtoisista!

      Poista