keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Nopea kertomus ikävästä

Suomessa järjestetyssä lähtijävalmennuksessa varoiteltiin paljon kulttuurishokista, mutta sen oireita ei ole vielä näkynyt. Koti-ikävää on vaikea arvioida, sillä en kaipaa maata tai paikkaa, minulla on ikävä ihmisiä. Haluaisin katsoa äitini kanssa elokuvan, jonkin syvällisen ja vaikean. Isoveljelläni on toisinaan tapana kantaa minua yhä reppuselässä, joten nyt tunnen oloni lyhyeksi. Inhoan ajatusta, ettei yksikään ystävistäni halaa minua kuukausiin, kenties ei koko vuotena.
Lähteminen oli vaikeimpia asioita, jonka olen joutunut tekemään. Tunsin syyllisyyttä, tunnen edelleen. Ennen lähtöäni kännykkäni tulvi viestejä, hyvää matkaa, rakas, tule ehjänä takaisin, ja minä tuijotin kengänkärkiäni, sillä miten minä kehtaan lähteä, kun olen niin rakastettu? Miten voin olla niin itsekäs ja ajattelematon, että hylkään kaikki, jotka ovat minua kuunnelleet ja tukeneet? En ole koskaan ollut erityisen suosittu, mutta ystäväni ovat hyvin arvokkaita ja läheisiä. 
Syyllisyys tuntuu edelleen, vaikka kuvat, videot ja internetin ihmemaa välittävät kuulumisia. Palaan Suomeen taas vuoden kuluttua, mutta jokin tuntuu lopulliselta. Pelkään menettäväni jotain. Pelkään, etten täältä voi huolehtia kaikista. Pelkään, että aika syö minusta tunnistamattoman, sellaisen, jota ei enää huolita kotiin.
Mutta lähdin kuitenkin, enkä kadu sitä. Muihin vapaaehtoisiin tutustuu hiljalleen, meillä on ollut ihan hauskaa ja uskon saavani ystäviä. Aurinko on paistanut harvinaisia lämpöpurkauksia, joten olemme syöneet italialaista jäätelöä rannalla ja kävelleet tiilitalojen ja synkkien kirkkojen sokkeloja jutustellen. En kuitenkaan saa kirjoitettua kaipuutani pois. Kiinnyn nopeasti ja pelottavan vahvasti, enkä osaa ilmaista tarpeeksi, miten paljon välitän.

2 kommenttia:

  1. Niin tuttuja ajatuksia, kuin omasta suustani! Mutta olen yrittanyt ajatella, etta vaikka lahtemista voi pitaa itsekkaana, sen ei voi kuitenkaan antaa rajoittaa paatoksiaan ja vuodesta nauttimista, silla onhan jokaisella oikeus tehda elamallaan mita haluaa. Ja perhe ja ystavat ottavat kylla vastaan hieman muuttuneenkin ihmisen yhta sydamellisesti kuin hanet lahtettivat matkaan.

    Milta sinusta tuntuu nyt, kun olet ollut siella jo kuukausia?

    Ja pahoittelen hitaasti purkautuvasta kommenttivyorysta, mutta kirjoitat niin samaistuttavasti, etta on pakko kommentoida !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haluaisin sanoa, että syyllisyys katoaa ajan kanssa, mutta edelleen tuntuu pahalta, kun jokin muistuttaa minua ystävistäni kotona. Mutta takaisin pääsee aina ja kaikki ovat olleet oikein kannustavia, kotoa tulee viestejä päivittäin. Koetan luottaa, että kaikki järjestyy.
      Kiitos kamalasti kommenteista, en yleensä saa sellaisia kirjoituksiini, joten tämä on hienoa!

      Poista